Uskoa vai uskottelua ?

 

Veikko Oinas

(Kirjoittaja on ollut äärikaris­maattisen ”uskonliikkeen” pastori)

 

 

 

Yhä useammin törmään näihin kahteen asiaan, kun olen tut­kinut Raamatun ilmoittaman uskon merkitystä ja luonnetta.

 

Entä mitä uskon sanasta opetetaan ns. uskonliikkeen mukaan?

 

On syytä katsoa vähän laa­jemmin mitä Raamattu sanoo. Asiasta voi jäädä hieman epä­selvä kuva, jos kyseisestä ai­heesta otetaan vain jokin yk­sityiskohta, jota painotetaan ohi muun aihetta koskevan kokonaisuuden.

 

Room.10:5: ”Kirjoittaahan Mooses siitä vanhurskau­desta, joka tulee laista, että ihminen, joka täyttää lain, elää siitä”. Näistä sanoista voimme nähdä, että kysymyksessä on ihmiselle mahdoton suoritus. On vain yksi ainoa tosi-ihmi­nen, Kristus Jeesus, joka on voinut täyttää lain asettaman vaatimuksen viimeistä piirtoa myöten.

 

Se on vapauttava sanoma kai­kille, jotka ovat joutuneet pai­nimaan lain alaisuudessa ja sen asettamissa suoritusvaa­timuksissa. Paavali ei tässä painota lain tärkeyttä, vaan sitä mitä Jumalan taholta on jo tapahtunut hyväksemme. Va­pahtajamme tuli täyttämään koko lain (jae 4). Kristus on näet lain loppu (”tai täyttymys”, ”päämäärä”), vanhurskaudeksi jokaiselle uskovalle.

 

Asian ydin jakeissa 6 ja 7 on Jumalalta tuleva vanhurskaus. Joka on siitä päässyt osalli­seksi, ei enää aseta pelastu­miselleen lain vaatimia ehtoja.

 

Lakihenkisen ihmisen tunnis­taa siitä, että:

 

- hänellä on pakonomainen tarve vaatia toisilta samaa lain vaatimusta, jota hän itse yrit­tää täyttää

 

- pakonomainen tarve tehdä toisistakin ”synnittömiä” jo tässä ajallisessa elämässä

 

- pakonomainen tarve paran­taa kaikki sairaat jo tässä ajal­lisessa elämässä

 

- pakonomainen tarve ”taistella henkivaltoja vastaan” yliko­rostetusti

 

- pakonomainen tarve saada kaikki muutkin näkemään asi­oita samalla tavalla kuin itse näkee

 

- hän pitää oikeutettuna omaa asennettaan, johon sisältyy tuomiohenkeä niitä kohtaan, jotka

eivät ole samaa mieltä hänen kanssaan. Toisia uskovia voi­daan jopa halveksia heidän ”kasvamattomuutensa” täh­den, heitä pidetään ”vauva­kristittyinä”

 

- hänen käytöksessään voi il­metä jopa suoranaista vihaa, vaikka hän tulkitsee sen ”py­häksi

kiivaudeksi”, jonka Henki (Pyhä Henki) hänessä vaikut­taa.

 

Jumalan armosta elävällä ih­misellä ei ole enää minkään­laisia vaatimuksia itseään eikä toisia kohtaan. Hän tietää, ettei voi niitä itsekään täyttää. On suurta armoa opetella elämään armosta vaikka usein se tapahtuu ns.” kantapään kautta”

 

Jae 8 tuo meidät asian yti­meen: enää ei tarvitse etsiä Jumalaa kaukaa, vaan Hän on tullut Pojassaan niin lähelle ihmistä, että Hänet voidaan omistaa tuon ihmeellisen ar­mon avulla sydämeen asti (ja sydämen kyllyydestähän suu puhuu). Tämä on jumalallinen järjestys pelastuksessa: ensin tulee sana sydämeen (jae 17). Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.

 

Joh.3:27: ”Johannes vastasi: ’Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle tai­vaasta’”. Pelastuksen saa lahjaksi ainoastaan hän, jolle se taivaasta annetaan. Toisin sanoen mitkään ihmisen omat ponnistelut tai suoritukset, metodit, eivät tuota tulosta. Sanasta ymmärrämme juma­lallisen järjestyksen: ensin Kristuksen sanan julistuksen kautta Hengen synnyttämä usko sydämeen, jonka vaiku­tuksesta tulemme vanhurs­kaaksi Jumalan edessä. Vasta sen jälkeen on suun tunnus­tuksella sanan ilmoittama vai­kutus.

 

Suun tunnustuksella sinänsä ei ole mitään merkitystä Ju­malan silmissä, ellei ensin ole syntynyt usko sydämessä. Ih­minen voidaan ohjelmoida tunnustamaan uskoaan suul­laan, mutta mihin? Jos sydä­messä ei ole vielä syntynyt usko Kristukseen pelastajana, niin kaikki on turhaa. Suun tunnustuksen liiallinen koros­taminen voi johtaa siihen, että ihmisestä tehdään käännyn­näinen, joka ei ole todellisesti tullut sisälle Jumalan valta­kuntaan.

 

Kristilliset yhteisöt ovat osittain omineet samoja metodeja ja malleja joita tänä päivänä ju­malaton maailma käyttää:

- tehokkuus ja suorituskyky

- auktoriteetti ja johtaminen

- tuloksellisuus.

 

Tämän kaltaiset mallit edusta­vat ihmisen omaa suoritusky­kyä ja tapaa hoitaa asioita. Näiden metodien noudattami­nen johtaa helposti siihen, että ihminen paisuu ja tulee suu­reksi. Niiden saavuttamiseksi on syntynyt vääriä painotuksia esim. suun tunnustamisen voimasta, kuten luomisvoimai­sista sanoista ihmisen suussa.

 

Toimiessani uskonliikkeen seurakuntapastorina erään vierailevan julistajan opetus sai minut yhä tarkemmin tut­kimaan kyseistä aluetta. Hä­nen julistuksensa Hengen miekasta (Ef.6:17) oli seuraa­vanlainen: ”Jumalan Sana on Hengen miekka vasta silloin, kun se on sinun suussasi”.

 

Tällainen julistus on vasta puolitotuutta, sillä ellei sana ole ensin tullut lihaksi sydä­messä, ei suussa olevalla ”Hengen miekalla” ole mitään vaikutusta. Sellainen on vain tuuleen kylvämistä. Sanoja il­man elämää, sillä Jumalan sana ei ole tarkoitettu julistet­tavaksi lihan nostamiseksi, vaan Sana osoittaa, että Hen­gen tulee hallita lihaa eikä li­han Henkeä. Tällainen on pelkkää uskottelua eikä uskoa.

 

Tulin huomaamaan kaksi erit­täin keskeistä epäkohtaa ja vaaraa tämänkaltaisessa ju­listuksessa.

 

1. Julistus pelastuksen vas­taanottamisesta ilman oikeata parannuksen tekoa johtaa kuulijan luuloon, ettei hän ole lainkaan syntinen, vaan hä­nellä on täysi oikeus kaikkiin lupauksiin, jotka sanan mu­kaan hänelle kuuluvat.

 

Vaarana on, että hänen us­konsa perustuu ”omaan us­koon pelastuksena”, eikä Kristukseen, joka yksin voi pelastaa.

 

Tällaisen väärän uskonkäsi­tyksen luojana voi olla juuri ”suun tunnustuksen” väärä ko­rostaminen ilman sydämen uskoa.

 

Raamatun ilmoittamasta tiestä annetaan vääristynyt kuva opettamalla, ”tie on suhteelli­sen leveä”. Todellisuudessa Jeesuksen sanat puhuvat ai­van toista, Matt.7:13,14.

Vaietaan ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta. Puhutaan korostetusti

synnittömyydestä,

valiojoukosta,

uudesta rodusta,

jopa ihmisen jumaluudesta.

 

Johannes Kastajan todistus Kristuksesta oli aivan toisen­lainen: ”Hänen tulee kasvaa mutta minun vähetä”, Joh.3:30. Julistus ihmiselle kuuluvasta vallasta on erittäin petollista ja vallan tavoittele­minen sokaisee aina niin ju­listajat kuin heidän kuulijansa­kin.

 

 

2. Julistus parantumisesta ja sen vastaanottamisesta pelk­känä suorituksena on armo­tonta julistusta.

 

Jumalan tahdosta luodaan vääristynyt kuva opettamalla, että Jumala vihaa sairautta ja kaikki sairaudet ovat demo­nien aiheuttamia. Sairaudesta on sanouduttava irti kieltä­mällä sen todellisuus. Opete­taan, että kaikki sairaudet on jo parannettu runsas 2000 vuotta sitten Golgatan ristillä.

 

Tämänkaltaisessa julistuk­sessa pyritään (sairaan) kuu­lijan mielen hallintaan, eli ”psyykkaukseen”.

 

Tällainen on erittäin vaarallista ja vahingollista toimintaa. Vaa­rana on, että kuulijan usko kohdistetaan omaan suorituk­seen. Tämän suorituksen omaisen uskon vaikuttamana ihminen voi luulla olevansa pa­rantunut.

 

Näissä tilanteissa usko vaihtuu uskotteluun ja suun tunnus­tuksen väärä korostaminen johtaa sielullisiin suorituksiin. Kuinka paljon hallaa Jumalan työlle nämä ns. ”uskon sanan” väärät opetukset ja tulkinnat ovatkaan aiheuttaneet.

 

Lopuksi haluaisin kysyä: miksi nykyään ei enää järjestetä paljonkaan muita kuin paran­tumiskokouksia? Näissä tilai­suuksissa ei juuri enää kuule tervettä evankeliumia, vaan ihmisten huomio kiintyy siihen toisarvoiseen mitä nämä ”omalla uskollaan toimivat pa­rantajat ” julistavat.

 

Miksi Raamattu ei sairaan kohdalla puhu sydämen uskon vaatimuksesta kuten pelas­tusta etsivän kohdalla? Ym­märrän niin, että pelastukseen tarvitaan sydämen usko - koska kysymyksessä on ihmi­sen vanhurskauttaminen - mutta vanhurskauttaminen ei edellytä tai vaadi parantu­mista.

 

Vaikka uskova olisikin kuolet­tavasti sairas, hänen pelastuk­sensa ei siitä horju. Sairaus ei tarvitse sovitusta vaan synti­rikkomukset, jotka lankeemuk­sen seurauksena tulivat ihmis­kunnan osaksi.