JUHLI KUNINKAAN PÖYDÄSSÄ
Michael Howard : "Feasting at the king's table"
Suomenkielinen nimi: "Juhli kuninkaan pöydässä" Kirja on ensimmäinen Howardin kirja suomeksi.


Kustantaja: Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus, Pietarsaari

 
UUSI HARHAOPPI EHTOOLLISEN VIETOSTA ?


Paavo Lievonen


Kirjan alku vaikutti lupaavalta. Vihdoinkin kirja, jossa on selkeä veren evankeliumi, joka on ollut kateissa monin paikoin jo muutamia vuosia. On siis korkea aika palata takaisin lähtöruutuun, siksi iloitsin siitä, että nyt asiaan on tulossa parannus.
Alkulause alkaa sanoilla "Kädessäsi on väkevä kirja!" Alkulauseen kirjoittaja on monien kunnioittama lähetystyöntekijäveteraani, Åke Söderlund.

Kirja pureutuu aiheeseen, josta ei ole paljoa puhuttu - ehtoolliseen ja sen merkitykseen.

Alussa on lähes 30 sivua asiaa, johon kutakuinkin voin sanoa aamenen, mutta sitten tulee ajatus, joka on tuttu menestysteologian puolelta:
"Henkilökohtaisesti olen täysin vakuuttunut siitä, että ehtoollisen viettäminen kuuliaisena Herralle tuo hengellistä avartumista, mutta täyttää myös materiaaliset tarpeemme. Tällainen on Jumalan pettämätön laki".

En aikaisemmin ole kuullut tällaisesta Jumalan laista, eikä kirjoittaja viittaa mitenkään Raamattuun.

Seuraavalla sivulla (31) puhutaan papillisista tehtävistä ja niiden kahdesta osa-alueesta, jotka ovat toisaalta Jumalan palveleminen ja toisaalta ihmisen palveleminen.

"Ihmisen palvelemiseen liittyy sovittaminen ja siunauksen antaminen. Sovittaminen tarkoittaa ennen kaikkea eksyneen ja harhautuneen ihmisen johdattamista yhteyteen rakastavan Luojansa kanssa, sekä ihmisten välisen harmonisen suhteen luomista ja ylläpitämistä".
Vuoden 38 raamatunkäännös puhuu sovituksesta ja 92 käännös samassa kohdassa sovinnosta (joka on aivan eri asia), mutta onko sovittamisella tässä yhteydessä mitään tekemistä raamatullisen sovituksen kanssa? Sitä jäin miettimään.

Sivulla 40 onkin sitten melkoinen harhaoppi, johon törmättyään tekee mieli heittää koko kirja pois käsistään.
Viidennen luvun otsikkona on "Ateriayhteys", jossa eräs kohta erityisesti kiinnitti huomioni:
"Herran läsnäolossa viipyminen kaikkeinpyhimmässä edellyttää sitä, että uskova jatkuvasti täyttää pyhän toimitukset. Tämä on se 'järjellinen jumalanpalvelus', jota uuden liiton mukaan vaaditaan jokaiselta uskovalta yleisen pappeuden edustajalta. Ainoastaan täyttämällä pyhät toimitukset voi uskova todella vaatia itselleen ja olla vakuuttunut jatkuvasta pääsystä rohkeasti ja luottavaisesti Kaikkivaltiaan Jumalan läsnäoloon. Sen tähden, etteivät useimmat uskovaiset uhraa 'järjellistä jumalanpalvelusta' Herralle, he eivät todella voi lähestyä valtaistuinta luottamuksella ja varmuudella, vaan ovat ylimielisiä ja uhkarohkeita tai epäilyksen ja epäuskon sitomia."

Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan meillä on ainoastaan Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkeinpyhimpään (Hebr. 10:19). Howard kääntää asian päälaelleen ja johtaa lukijan ottamaan ns. ""galatalaisia kuuliaisuuden askeleita", joita vastaan Paavali kävi ehkä rajuimmat kamppailunsa taistellessaan puhtaan armon evankeliumin puolesta. Tämä on selvästi "toista evankeliumia", jonka julistajasta Paavali sanoi: hän olkoon kirottu.
Laki teki pelastuksen ihmisen hurskaudesta riippuvaiseksi ja nyt Howard kääntää uskovat jälleen tälle tielle.

Sivulta 41 luemme merkillisen ajatuksen: "Tänä päivänä vieraana tulena voidaan pitää uskovan yritystä uhrata Herralle mitä tahansa korvikkeena todellisesta sydämen uhrista."

Mitä tuo "todellinen sydämen uhri" on, se ei tekstistä selviä. Herää kysymys, mitä uhreja meidän on annettava saadaksemme Jumalan hyväksynnän, eikö yksi kerran suoritettu uhri olekaan riittävä, koska aina vaan kuormaa ja vaatimuksia lisätään?
Edelliseen uhrikäsitteeseen liittyy myös sivulla 45 oleva teksti:
"Samoin uskovan on mahdotonta tulla Herran todelliseen läsnäoloon ilman, että hän uhraa (kursivointi myös kirjassa) ylistyksen, palvonnan, rukouksen ja esirukouksen uhreja. Ennen kaikkea, emme voi viettää ehtoollisen juhlaa tehokkaasti ja Jumalan sydäntä tyydyttävällä tavalla ellei ehtoollisen viettoon liity kiinteästi tällainen Jumalalle omistautuminen."

Tässä on nyt taas tämä ylistysoppi, joka jo vuosia on kantanut surullista hedelmää Suomessa ja kautta maailman. Tämän opin mukaan meillä on oltava ansioita päästäksemme Jumalan läsnäoloon, mutta tällainen oppi ei ole raamatullista. Se johtaa ainoastaan tekojen uskontoon ja armon ulkopuolelle!

Vielä yksi kohta sivulta 54:
"Hän (Jeesus) vastaa ihmiselle juuri niin paljon tai vähän kuin tämä haluaa. (Raamattu sanoo kuitenkin: Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme. Ef.3:20). Joillekin hän on vain Pelastaja, toisille Hän on Herra."
Ilmaisu "vain Pelastaja" osoittaa todella käsittämätöntä halveksuntaa. Kun enkeli ilmoitti Marialle, että tämä on synnyttävä pojan. .ja hän on vapahtava kansansa heidän synneistään, niin tämä oli Jeesuksen maailmaan tulon tarkoitus. Se ei ole mikään "vain".

Sanonta "Jeesus parantaa ne, jotka tarvitsevat terveyttä ja uskovat häneen" pitää sisällään menestysteologisen ajatuksen "jos et parane, niin sinulla ei ole uskoa".

Kirjasta löytynee muitakin kummajaisia, mutta jos "keitosta" löytyy muutamia torakoita, ei se sillä parane, että ne siivilöidään pois. Kyllä keitto on kokonaan ravinnoksi kelpaamatonta.

On perin ihmeellistä, että näitä harhaoppeja tulee aivan yhtenään myös kirjallisuuden muodossa pienelle kielialueellemme. Jokin aika sitten ilmestyi Jabesin rukous, jota hyvällä syyllä voi kutsua "kristilliseksi" hömpäksi. Kuten Amerikasta olemme kuulleet, tällaiset kirjat yltävät myyntitilastojen kärkeen.

Pari-kolme vuotta sitten rov. Risto Santala puhui Jyväskylässä juuri erityisesti amerikkalaisesta kehityksestä, jossa otetaan aivan uudenlainen näkökulma johonkin raamatulliseen asiaan, tehdään siitä kirja ja samalla paljon rahaa. On itsestään selvää, että merkittävin häviäjä tässä kehityksessä on totuus, sehän ei tunnetusti myy.

Uusien harhaoppien invaasio on selitettävissä myös sillä, että vuosiin - tai jopa vuosikymmeniin - meillä ei ole ollut oikeita totuuden opettajia eikä kriitikkoja ja ne harvat, joita on ollut ja vielä on, on pyritty leimaamaan vanhuudenhöperöiksi, omien kokemuksiensa katkeroittamiksi tai muuten vain hairahtuneiksi.