Schuller istutti, Hybels kasteli, Warren (Peter Drucker) antaa kasvun

Orrel Steinkamp

The Plumbline, Volume 10, No. 3, marras/joulukuu 2005

Käännös Samuel Korhonen

 

Yllä mainittu parodia Paavalin sanoista: “Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on anta­nut kasvun.” (1.Kor. 3:6) on yritys osoittaa yhteys seura­kunnan kasvun (Church Growth) ja etsijäystävällisen (Seeker Sensitive) saarnaa­mismallin välillä Amerikassa. Evankeliset, jotkut liberaalit protestantit, jotkut roomalais­katoliset seurakunnat ja jopa juutalaiset synagogat ovat al­kaneet nojata näihin menetel­mävetoisiin malleihin saavut­taakseen numeerista menes­tystä. Nyt jo joidenkin vuosien ajan evankeliset ovat pullis­telleet lihaksiaan ja opiskel­leet, kuinka hyödyntää tätä politiikassa luottaen miehiinsä Washingtonissa muuttaakseen kulttuuria. Tämä on selvästikin hyvin minuutta paisuttavaa. Kaikki peittää sen tosiasian, että pastorit ja johtajat jäsen­lukuja epätoivoisesti kasvat­taakseen ja siten oikeuttaak­seen saarnavirkansa, ovat muuttaneet evankeliumin kes­keisen sisällön. Kuten Laodi­keassa, niin samalla tavalla järjestäytynyt evankelisuus sanoo: “Minä olen rikas, olen menestynyt jne.”, vaikka todel­lisuudessa se on todella “köyhä, sokea ja alaston.” Ny­kyisin evankelisuutta vastaan hyökätään harvoin ulkopuo­lelta, sillä se on saanut paljon ystäviä maailmasta. Silti sisäi­sesti se on täynnä laajenevia railoja, jotka varmasti tulevat saamaan aikaan lisää pirs­toutumista. Tämä numeerinen kasvuvimma ja kulttuuriin vai­kuttaminen ovat ruokkineet luottamista aikaisemmin tun­temattomiin pragmaattisiin menetelmiin. Kuinka olemme joutuneet tähän?

 

Se on pitkä tie, mutta Schuller-Hybels-Warren-yhteys on se, mikä nykyisin ajaa asioita tä­hän suuntaan. Seurakunta­kasvu on arvokas päämäärä, mutta sitä täytyy tavoitella eh­dottomasti luottaen Jeesuk­seen seurakunnan päänä ja Hänen sanansa ohjaukseen. Ja kääntäen: suorat lainaukset markkinointiguruilta puhuvat selvästi ja äänekkäästi, että seurakunta on päättänyt, että luottamus Jeesukseen, Hänen sanansa uskollinen julistami­nen, Hänen Henkensä toi­minta ja rukous, eivät enää toimi tässä postmodernissa kilpailuyhteiskunnassa. Siksi on kehittynyt tarve siirtää riip­puvuus menetelmiin ja teknii­koihin, joilla on lähteensä kulttuurissa, jotka on lainattu vailla kristillistä maailmankat­somusta olevista lähteistä. Menneet ovat ne ajat, kun sa­naa saarnattiin, rukoiltiin, paastottiin jne. sekä odotettiin Jumalalta kasvua. Se kaikki liittyy “luottamiseen”.

 

Minkä luulemme antavan kas­vun? On selvä, että seura­kunta tahtoo käyttää kulttuurin työkaluja. Kaikki tiedämme, että tietokoneet, kuvanheitti­met, jne. ovat neutraaleja. Kir­vestä voi käyttää puun kaata­miseen tai telttapaalun lyömi­seen, mutta evankeliumin työssä meidän ei tulisi asettaa luottamustamme fyysisiin työ­kaluihin ja periaatteisiin (“ei väellä eikä voimalla vaan mi­nun Hengelläni, sanoo Herra”). Ongelma ei ole kulttuurin fyy­sisissä työkaluissa. Ennemmin se on luottaminen ideologioi­hin ja markkinointisuunnitel­miin. Vaikka se ankarasti kiis­tetään, niin pohjimmiltaan luottamuksemme on asetettu suunnitelmiin ja malleihin, että ne antaisivat kasvun. Hyvää tarkoittavat ihmiset luottavat hyvin rasvattuihin Egyptin vaunuihin mieluummin, kuin odottavat Herraa, että Hän vahvistaisi sanansa totuuden. Selvästi luottamuksemme on vaihtunut tuotuihin markki­nointi- ja psykologisiin terapi­oihin, joita yhteiskuntamme on tulvillaan. Mutta jos nämä mal­lit tulevat siksi, johon luo­tamme, niin vähitellen pää­määrämme ja joskus havait­semattomuutemme siirtyy näi­hin tuontimenetelmiin “Herran Sanan” asemasta.

 

Schuller oli pioneeri seura­kuntakasvun periaatteiden ja yhteiskunnallisen kontekstia­lisoinnin sovittamisessa Mc­Gavren'in ja C. Peter Wag­ner'in lähetystyön opetuksesta sellaisena, kuin niitä opetettiin Fullerin "Maailmanlähetyksen Koulussa” (School of World Mission)." Hän sovitti näitä kasvuperiaatteita omanarvon­tunnon teologiaansa ja muo­toili evankeliumin esityksen houkuttelemaan eteläkalifor­nialaiset kirkkoonsa. Sitten hän opetti tätä mallia vuosit­tain Kristalli­katedraalin pasto­rien konfe­rensseissa. Hänen kuuluisimpia oppilaitaan olivat ensin Bill Hybels ja sitten Rick Warren. Schuller'in luoma seu­rakuntakasvun malli oli sel­västi teologinen poikkeama historiallisesta evankelisesta opista. Hän poisti opin syn­nistä tehdäkseen tilaa

omanarvontunnon evanke­liumille. Hybels ja varsinkaan Warren eivät julkisesti ja viral­lisesti poistaneet teologiaa. Sen sijaan he marginalisoivat opin merkityksen. He säilytti­vät konservatiivisen käsityksen periaatteessa, mutta se pantiin jäihin ja saarnattiin itsensä to­teuttamisesta saarnoja, jotka oli suunniteltu postmodernille yleisölle (näitä saarnoja lähe­tettiin netin kautta pastoreille kopioitavaksi seurakunnissa). Esimerkiksi oppi rististä hy­väksytään, mutta siihen viita­taan vain ohimennen ja se asetetaan periferiaan. Käytän­nössä heidän saarnaamisensa on hyvin samankaltaista kuin Schulleri'n, mutta huolehdi­taan, että hyväksyttävä oppiju­listus on takataskussa, ettei kukaan vain epäilisi etsijäystä­vällistä sanomaa.

 

Kaikkea tätä varjostaa ilmei­nen luottamus ja riippuvuus sosiologisiin markkinointi, bis­nes- ja terapeuttisiin malleihin, jotka sitten syrjäyttävät ter­veen luottamuksen evanke­liumin opetukseen ja saar­naamiseen sekä luottamuksen Hengen työhön. Menetelmästä (keinosta) on tullut sanoma. Todellisessa käytännössä

tehtäväjulistus korvaa Jumalan Sanan. Jumalaan ei luoteta ja Hänet on asetettu huomioitsi­jaksi tarkkailukoppiin katsele­maan, kun seurakunta sovel­taa pragmaattisia kulttuurillisia temppuja Hänen puolestaan. Martti Luther käytti terävää ku­vausta, joka sopii tähän. Hän viittasi virityshaarukkaan, jota käytetään cembalon virittämi­seksi keski-C:hen, johon kaikki muut äänet perustuvat. Luthe­rille virityshaarukan kaksi vä­rähtelevää haaraa olivat Sana ja Henki. Sana ja Henki vä­rähtelivät yhdessä tuottaen hengellisen keski-C:n, jonka kanssa kaikki toiset hengelliset sävelet olivat sopusoinnussa. Etsijäystävälliset intoilijat ovat ilmeisesti muuttaneet nuo kaksi haaraa kulttuurillisiksi strategioiksi yhtäältä ja seura­kuntien kyvyksi muuntaa ne numeeriseksi menestykseksi toisaalta. Paavali julistaa kirjeessään roomalaisille, ettei hän "häpeä evankeliumia, sillä se on Ju­malan voima itsekullekin us­kovalle pelastukseksi" (Room. 1:16). Paavali myös muistuttaa Timoteusta, että "jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vai­kutuksesta, on myös hyödylli­nen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Juma­lan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin val­mistunut" (2Tim. 3:16).