Schuller istutti, Hybels kasteli, Warren (Peter Drucker) antaa kasvun

Orrel Steinkamp

The Plumbline, Volume 10, No. 3, marras/joulukuu 2005

Käännös Samuel Korhonen

Yllä mainittu parodia Paavalin sanoista: “Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun.” (1.Kor. 3:6) on yritys osoittaa yhteys seurakunnan kasvun (Church Growth) ja etsijäystävällisen (Seeker Sensitive) saarnaamismallin välillä Amerikassa. Evankeliset, jotkut liberaalit protestantit, jotkut roomalaiskatoliset seurakunnat ja jopa juutalaiset synagogat ovat alkaneet nojata näihin menetelmävetoisiin malleihin saavuttaakseen numeerista menestystä. Nyt jo joidenkin vuosien ajan evankeliset ovat pullistelleet lihaksiaan ja opiskelleet, kuinka hyödyntää tätä politiikassa luottaen miehiinsä Washingtonissa muuttaakseen kulttuuria. Tämä on selvästikin hyvin minuutta paisuttavaa. Kaikki peittää sen tosiasian, että pastorit ja johtajat jäsenlukuja epätoivoisesti kasvattaakseen ja siten oikeuttaakseen saarnavirkansa, ovat muuttaneet evankeliumin keskeisen sisällön. Kuten Laodikeassa, niin samalla tavalla järjestäytynyt evankelisuus sanoo: “Minä olen rikas, olen menestynyt jne.”, vaikka todellisuudessa se on todella “köyhä, sokea ja alaston.” Nykyisin evankelisuutta vastaan hyökätään harvoin ulkopuolelta, sillä se on saanut paljon ystäviä maailmasta. Silti sisäisesti se on täynnä laajenevia railoja, jotka varmasti tulevat saamaan aikaan lisää pirstoutumista. Tämä numeerinen kasvuvimma ja kulttuuriin vaikuttaminen ovat ruokkineet luottamista aikaisemmin tuntemattomiin pragmaattisiin menetelmiin. Kuinka olemme joutuneet tähän?

Se on pitkä tie, mutta Schuller-Hybels-Warren-yhteys on se, mikä nykyisin ajaa asioita tähän suuntaan. Seurakuntakasvu on arvokas päämäärä, mutta sitä täytyy tavoitella ehdottomasti luottaen Jeesukseen seurakunnan päänä ja Hänen sanansa ohjaukseen. Ja kääntäen: suorat lainaukset markkinointiguruilta puhuvat selvästi ja äänekkäästi, että seurakunta on päättänyt, että luottamus Jeesukseen, Hänen sanansa uskollinen julistaminen, Hänen Henkensä toiminta ja rukous, eivät enää toimi tässä postmodernissa kilpailuyhteiskunnassa. Siksi on kehittynyt tarve siirtää riippuvuus menetelmiin ja tekniikoihin, joilla on lähteensä kulttuurissa, jotka on lainattu vailla kristillistä maailmankatsomusta olevista lähteistä. Menneet ovat ne ajat, kun sanaa saarnattiin, rukoiltiin, paastottiin jne. sekä odotettiin Jumalalta kasvua. Se kaikki liittyy “luottamiseen”.

Minkä luulemme antavan kasvun? On selvä, että seurakunta tahtoo käyttää kulttuurin työkaluja. Kaikki tiedämme, että tietokoneet, kuvanheittimet, jne. ovat neutraaleja. Kirvestä voi käyttää puun kaatamiseen tai telttapaalun lyömiseen, mutta evankeliumin työssä meidän ei tulisi asettaa luottamustamme fyysisiin työkaluihin ja periaatteisiin (“ei väellä eikä voimalla vaan minun Hengelläni, sanoo Herra”). Ongelma ei ole kulttuurin fyysisissä työkaluissa. Ennemmin se on luottaminen ideologioihin ja markkinointisuunnitelmiin. Vaikka se ankarasti kiistetään, niin pohjimmiltaan luottamuksemme on asetettu suunnitelmiin ja malleihin, että ne antaisivat kasvun. Hyvää tarkoittavat ihmiset luottavat hyvin rasvattuihin Egyptin vaunuihin mieluummin, kuin odottavat Herraa, että Hän vahvistaisi sanansa totuuden. Selvästi luottamuksemme on vaihtunut tuotuihin markkinointi- ja psykologisiin terapioihin, joita yhteiskuntamme on tulvillaan. Mutta jos nämä mallit tulevat siksi, johon luotamme, niin vähitellen päämäärämme ja joskus havaitsemattomuutemme siirtyy näihin tuontimenetelmiin “Herran Sanan” asemasta.

Schuller oli pioneeri seurakuntakasvun periaatteiden ja yhteiskunnallisen kontekstialisoinnin sovittamisessa McGavren'in ja C. Peter Wagner'in lähetystyön opetuksesta sellaisena, kuin niitä opetettiin Fullerin "Maailmanlähetyksen Koulussa” (School of World Mission)." Hän sovitti näitä kasvuperiaatteita omanarvontunnon teologiaansa ja muotoili evankeliumin esityksen houkuttelemaan eteläkalifornialaiset kirkkoonsa. Sitten hän opetti tätä mallia vuosittain Kristallikatedraalin pastorien konferensseissa. Hänen kuuluisimpia oppilaitaan olivat ensin Bill Hybels ja sitten Rick Warren. Schuller'in luoma seurakuntakasvun malli oli selvästi teologinen poikkeama historiallisesta evankelisesta opista. Hän poisti opin synnistä tehdäkseen tilaa

omanarvontunnon evankeliumille. Hybels ja varsinkaan Warren eivät julkisesti ja virallisesti poistaneet teologiaa. Sen sijaan he marginalisoivat opin merkityksen. He säilyttivät konservatiivisen käsityksen periaatteessa, mutta se pantiin jäihin ja saarnattiin itsensä toteuttamisesta saarnoja, jotka oli suunniteltu postmodernille yleisölle (näitä saarnoja lähetettiin netin kautta pastoreille kopioitavaksi seurakunnissa). Esimerkiksi oppi rististä hyväksytään, mutta siihen viitataan vain ohimennen ja se asetetaan periferiaan. Käytännössä heidän saarnaamisensa on hyvin samankaltaista kuin Schulleri'n, mutta huolehditaan, että hyväksyttävä oppijulistus on takataskussa, ettei kukaan vain epäilisi etsijäystävällistä sanomaa.

Kaikkea tätä varjostaa ilmeinen luottamus ja riippuvuus sosiologisiin markkinointi, bisnes- ja terapeuttisiin malleihin, jotka sitten syrjäyttävät terveen luottamuksen evankeliumin opetukseen ja saarnaamiseen sekä luottamuksen Hengen työhön. Menetelmästä (keinosta) on tullut sanoma. Todellisessa käytännössä

tehtäväjulistus korvaa Jumalan Sanan. Jumalaan ei luoteta ja Hänet on asetettu huomioitsijaksi tarkkailukoppiin katselemaan, kun seurakunta soveltaa pragmaattisia kulttuurillisia temppuja Hänen puolestaan. Martti Luther käytti terävää kuvausta, joka sopii tähän. Hän viittasi virityshaarukkaan, jota käytetään cembalon virittämiseksi keski-C:hen, johon kaikki muut äänet perustuvat. Lutherille virityshaarukan kaksi värähtelevää haaraa olivat Sana ja Henki. Sana ja Henki värähtelivät yhdessä tuottaen hengellisen keski-C:n, jonka kanssa kaikki toiset hengelliset sävelet olivat sopusoinnussa. Etsijäystävälliset intoilijat ovat ilmeisesti muuttaneet nuo kaksi haaraa kulttuurillisiksi strategioiksi yhtäältä ja seurakuntien kyvyksi muuntaa ne numeeriseksi menestykseksi toisaalta. Paavali julistaa kirjeessään roomalaisille, ettei hän "häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi" (Room. 1:16). Paavali myös muistuttaa Timoteusta, että "jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut" (2Tim. 3:16).